Vuosia minulla oli ystävä. Tai niin kuvittelin. Siinä vaiheessa kun on yrittänyt olla läsnä viisi tai kuusi vuotta ja toinen edelleen selittää kuinka hän on yksin ja masentunut, ei jaksa enää yrittää. Mistä sitä oikeastaan on pitänyt kiinni? Epämääräisestä toiveesta, että toiselle yhtäkkiä tulisi apua, vai se, että itse olisi ollut se tarvittava apu tälle? Ei. Typerässä harhaluulossa sitä kuvitteli pystyvänsä auttamaan, ehkä jopa pelastamaan, toisen itseltään. Mutta jos toinen ei saa apua ja koet, että et voi puhua kunnolla, vaikenet koska pelkäät tämän reaktioita, suuttumista, missä on vika? Onko vika sinun suuruudenhulluissa kuvitelmissa, että sinusta on apua ihmiselle? Vai siinä, että toinen on yksinkertaisesti kaksinaamainen? Kalastelee surkealla tilanteellaan sääliä ja koettaa kerätä itselleen kannattajajoukon, johon sinä et sovi? Yhteinen menneisyys on hieno asia, mutta ei aina. Löytyy niitä ystäviä, jotka huolivat sinut sellaisena kuin olet, voit puhua heille rauhassa, sinun ei tarvitse alustaa keskustelua vaan voit sanoa asian suoraan, eikä sinun tarvitse pelätä toisen mielipidettä vaikka se olisi eri kuin sinun. Ystävien kanssa voi keskustella, vanhojen ystävien kanssa voi rauhassa olla. Heille ei tarvitse alustaa mitään, he tietävät jo.
Minulla on ystävä. Minulla on muutamia, moniakin, ystäviä, mutta tämä yksi ystävä on erityisesti mainitsemisen arvoinen. Voin ihannoida häntä rauhassa, mutten nosta häntä korkealle jalustalle tai paadelle, koska se ei ole oikein. Se on vain itsekästä ja se ei ole tasa-arvoista. Se on haitaksi ystävyydelle. Meillä on pitkä historia. Olemme olleet tässä yli puolet elämästämme. Siihen mahtuu kaikkea mahdollista, jopa lyhyt välirikko. Tämä ystäväni sai kyseenalaisen kunnian olla ensimmäinen ystäväni, jonka kanssa riitelin. Taivas, sitä en halua kokea enää koskaan. Se oli vielä äärimmäisen typerästä asiasta, mitä en oikeastaan enää muista. Hän on kärsinyt omassa elämässään. Minä olen kärsinyt omassa elämässäni. Mutta kun katsomme toisiamme, emme muistuta toisiamme ikävistä asioista. Minä katson häneen täydellä luottamuksella ja kiintymyksellä, jonka hän on ansainnut viimeistä piirtoa myöten. Tiedän hänen luottavan minuun ja myös välittävän minusta. Se riittää. Vaikka kaipaan ystäviltäni hyväksyntää ja huomiota, ei minun koskaan ole tarvinnut kerjätä sitä. Eikä se olisi oikein. Tämän ystävän kanssa voimme istua hiljaa sohvalla ja kanavasurffailla, sanoja ei tarvita jos löytyy jotain molempien mielestä kiinnostavaa katseltavaa. Voimme myös rauhassa päästää kaiken suistamme. Ei alustuksia, ei asian varovaisesti esille tuomista. Sen voi vain päästää ulos.
]]>